En oikein tiedä, miten muuten voisin kuvailla nyt jo niin moneen kertaan kohtaamaani ilmiötä kuin joinakin käsittämättöminä taajuuksina, joiden kautta Impiössä jossain asiassa apua kaipaava ihminen sitä saa. Periaatteessa kuulostaa ihan normaalilta: kyllähän maailma on enimmäkseen täynnä hyviä ihmisiä, jotka auttavat kyllä, kun apua vain pyytää.

Mutta mitäs jos en ole ehtinyt edes pyytää? Enkä edes kenellekään mainita asiasta, saati itse omissa ajatuksissani päässyt siihen pisteeseen, että kysyisin joltakulta neuvoa tai apua?

Näin kävi viimeksi eilen. Leppoisa elokuun alun iltapäivä. Päätin alkaa tutkia, missä kunnossa ladosta löytämäni Muurikka-pannu kaasupolttimineen on. Roudasin härvelin pihalle. Googlettelin Marttojen sivuilta ohjeet pannun huolelliseen puhdistukseen ja käsittelyyn, johon kuuluu teräsharjaraaputtelun ja vesipesun jälkeen huolellinen kuumentaminen kaiken kosteuden poistamiseksi pannusta ennen öljyämistä. Niinpä seuraava tehtäväni oli ryhtyä tutkimaan kaasupolttimen toimintalogiikkaa. Sain yhdistettyä polttimen kaasupulloon (huomattavasti helpommin ja vähemmin voimin kuin grilliin, tiedoksi vain sukulaismiehilleni). Avasin kaasupullon ja pyöritin myös polttimessa olevaa ruuvia hitusen auki. Kun tulitikulla sytytin kaasun, se vain tupsahti voimakkaasti, minä kiljahdin voimakkaasti, ja poltin sammui. Tämän proseduurin ehdin suorittaa toisenkin kerran ja hetken tuumia mahdollista syytä moiselle tupsahtelulle, kun pihaan kurvasi auto.

Matti ja Mikko Vanhastatalosta tulivat tervehtimään. Jälkimmäisen tapasin ensimmäistä kertaa. Pienten alkukuulumisten jälkeen huomio kiinnittyi kaasupoltinprojektiini. Kysyin miehiltä, onko heillä tietoa kyseisen systeemin sieluelämästä. Siitäpä miehet tutkimaan ja pähkäilemään. Ei mennyt kauan, kun syy tupsahteluun selvisi (tuikkasin tulitikulla väärään kohtaan polttimessa). Selvisi myös vehkeen arkuus tuulelle, jolloin aivoni oivalsivat ladosta löytämäni taitettavan, matalan metallisermin käyttötarkoituksen. Tuulensuoja kaasupolttimelle. Kiitos vielä kerran, Matti ja Mikko!

Mutta. Kuten alussa kerroin, tämä tapaus ei suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan Impiössä nyt vuoden verran asuttuani. Alkukesästä suunnittelin tekeväni rantaan nuotiopaikan vanhasta kuorma-auton vanteesta. Olin ehtinyt vasta suunnitella ja tutkia asiaa, kun ovikello soi ja paikalle saapui Mursun Kalevi, äitini serkku. Hän tuli tervehtimään vuosikymmenten tauon jälkeen ja hieman bisneksiin liippaavilla asioillakin, mutta juuri silloin tajusin kysyä, osaisiko hän auttaa nuotiopaikan teossa. Osasi. Ja tuli seuraavana lauantaina valmiiksi hitsatun paistoritilätelineen ja arinan kanssa laittamaan minulle rantaan ihanan nuotiopaikan.

Serkkupoikani Konsta taasen kyseli taannoin, olisiko minulla hänelle mitään hommaa, jossa hän voisi auttaa täällä Mattilassa (tai kuten Konsta sinnikkäästi sanoo, Tinttilässä). Hänenkin mummolansa tämä aikoinaan oli ja hän mielellään kertoi auttavansa, jotta saan pidettyä paikan kunnossa. Mielihyvin otan apua vastaan, ja Konsta tulikin heinäkuun lopulla raivaamaan Mattilan metsikköä. Raivaussaha teki saman tempun kuin viime syksynä (silloin apuun tuli Kimmo, joka oli tien takana kahvipöydässä istuessaan seurannut raivokasta tempomistani sekä selkeän luovuttamiseni ja tuli auttamaan): sen kolmannen tai neljännen tankillisen ja tankkauksen jälkeen Stihl ei vain enää käynnistynyt. Ei millään. Irrotimme tulpan, löysin verstaasta uuden, mutta ei auttanut. Juuri silloin Mattilassa majoittuneet vieraat olivat tekemässä lähtöä, ja kävi ilmi, että yksi heistä, Arto, oli sahojen kanssa tehnyt hommia varsin pitkään. Niinpä löysin verstaasta serkkuni ja majoittujani viisaat päät yhdessä miettimässä, miten saisivat Stihlin laulamaan taas. No, saha piti lopulta käyttää huoltomiehellä (joka luonnollisesti löytyy myös Impiöstä, suurkiitos Juha I.), mutta taas olin saanut todistaa ihmisten avuliaisuutta.

Järjestin Mattilassa huikean suosion saaneen pihakirppistapahtuman 4.7.2026 yhdessä Impiön kyläläisten ja mökkiläisten kanssa. Ilman heitä tapahtuma ei taatusti olisi ollut sellainen menestys kuin oli. Kirjoitin kyseisestä tapahtumasta Instagram-postauksen, käy kurkkaamassa.

Ehkä käsittämättömin juttu minulle kuitenkin tapahtui pihakirppiksen jälkeen. Seuraavana aamuna nautiskelin hitaasta aamukahvihetkestä Pirtissä ja fiilistelin ja äimistelin tyttäreni Marian kanssa yli odotusten onnistunutta kirppistapahtumaa, kun sain viestin Jaanalta. Hän viettää miehensä Juha T.:n kanssa lomillaan paljon aikaa Jaanan kotitalossa parinsadan metrin päässä Mattilasta, ja Jaana oli yksi pihakirppistapahtuman myyjistä. Juha oli kirppispäivänä kiinnittänyt huomiota minun vielä pahasti kesken olevaan halontekourakkaan (otsikon taustalla oleva kuva kertoo tilanteesta tuolloin).

Liiterini päässä oli nimittäin vielä melkoinen kasa mahtavia koivupöllejä odottamassa. Olin Marian kanssa ja myöhemmin itsekseni saanut kyllä tehtyä halkoja jonkin verran pilkekoneella, jota pyöritti Mattilan vanha Dexta. Äkikseltään voimaa ja hieman erilaisia lihaksia vaativa homma sai kuitenkin päivän urakan jälkeen oikean käteni pinsettiotteen katoamaan melkein viikoksi, joten hieman arastelin käteni rasittamista uudelleen. Yllättävän hankalaksi menee muuten elämä ilman oikean käden pinsettiotetta! Ajattelin, että teen minkä ehdin ja pystyn, loput jäävät sitten odottelemaan seuraavaa kesää. Valmiiksi pilkotut halot kuvittelin pikkuhiljaa kesän ja syksyn mittaan pinoavani liiteriin. Aikeeksi olisi voinut jäädä.

Juha oli pyytänyt Jaanaa kysymään minulta, saisiko hän tulla tekemään minulle halkoja, kun he olivat omat puuhommansa saaneet tehtyä ja luppoaikaa olisi. Löysin itseni kyynelehtimästä sohvalta. Ehdotus löi minut kertakaikkisesti ällikällä. Mitä tuollaiseen kysymykseen voi vastata muuta kuin ”saa”? Olin aivan sanaton. Soitin Jaanalle ja sopersin kiitokseni. Sen kuitenkin tajusin kertoa, että minulla ei juuri silloin ollut traktoria pyörittämään pilkekonetta, koska pieni, reipas Dexta oli mennyt naapuriin kattoremonttihommiin. ”Eiköhän me traktori jostain löydetä”, tuumi Jaana. ”Palataanpa asiaan!” Minä jäin aivan ällistyksissäni pyörittämään päätäni Pirtin sohvalle.

Ei mennyt kauaakaan, kun Jaana soitti taas. Hän oli mennyt tien taakse Maila-tätinsä luo päiväkahville miehensä kanssa ja he olivat kertoneet siellä Juhan suunnitelmasta ja traktorin puutteesta. Kahvipöydässä olivat istuneet myös Mailan pojat Kimmo ja Tommi sekä tytär Leena miehensä Markun kanssa. ”No meillähän on tuossa traktori, se on kyllä joutilas”, tuumasi Kimmo. ”Ja niin olen muuten minäkin. Ja niin olet muuten sinäkin”, hän jatkoi suunnaten sanansa Tommille. Leena jatkoi samalla linjalla kertoen miehelleen, että ”sinä olet joutilas myös”. Leena itse joutui harmikseen palaamaan seuraavaksi päiväksi töihin, muuten hänkin olisi liittynyt remmiin.

Kävi siis niin, että maanantaiaamuna yhdeksän korvilla tien takaa marssi Mattilan pihaan kolme miestä. Heidän edellään huristeli Kimmo traktorilla ja pian paikalle saapui myös Jaana. Kävin näyttämässä liiteriin haloille tyhjentämäni paikan ja olin hieman kauhuissani siitä, etten itse päässyt mukaan hommiin: minulla oli juuri rakas pikkuinen kummityttöni perheineen kylässä. ”Ei kait me sinua tähän tarvita, kyllä me nämä hommat osataan.” Niinpä palasin joltisestikin pökerryksissä vieraideni seuraksi ja kokkaamaan lounasta. Sen verran päätin olla tiukkana ja kantaa oman korteni kekoon (vai olisiko tässä tapauksessa osuvampi vertaus ”oman halkoni pinoon”), että tukevan lounaan talkoolaisille tarjoan.

Yhdeltätoista hain talkooväen rantteelta syömään. Selvisi, että Juha oli teroittanut ja kiristänyt sahan terän, jolloin homma oli sujuvoitunut huomattavasti. Juha pyöritti pilkekonetta, Kimmo ja Tommi nakkelivat halkoja liiteriin, ja Jaana sekä Markku toimivat pinontekijöinä liiterissä. Rantteelle kävellessäni jo kuulin iloisen rupattelun ja lempeän, ystävällismielisen vinoilun. Uskoin heitä, kun sanoivat, että heillä oli oikeasti hauskaa yhdessä touhutessaan. Onneksi tekemäni broileribolognese lisukkeineen ja pannarijälkkärikahveineen maistui talkoolaisille. Mukavan lounastuokion päätteeksi porukka paineli takaisin halkosavottaan. Kahden korvilla iltapäivällä Kimmo tuli kysymään, mihin hän veisi pilkekoneen. Urakka oli valmis. Siis kokonaan. Kaikki pöllit pilkottuina ja pinottuina viivasuoriksi pinoiksi liiteriin. Kaupan päälle Juha oli vielä halkosirkkelillä pilkkonut viime talven saunarempasta pelastamani paneelit ja vanhat lauteet polttopituuteen.

En vieläkään oikein jaksa käsittää, miten tällaista voi tapahtua. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta, joka minulla on. Se tunne on kiitollisuus, mutta en kykene sen valtavaa laajuutta kuvaamaan.

Tänään kaasupoltinepisodin jälkeen istuin Pirtissä Marian kanssa ja juttelimme näistä Mattilassa tapahtuneista, uskomattomalta kuulostavista tilanteista. ”Onko tämä aivan tavallista? Tapahtuuko tällaista joka paikassa?” kysyin Marialta. ”Ei tosiaan tapahdu. Tämä on ihan only in Impiö -juttuja”, totesi Maria. Ja minä totesin viisaan tyttäreni olevan luultavasti oikeassa. Taas.

Vaikka olen kyllä Instagramissa ollut havaitsevinani laajemminkin jonkinlaista yhteisöllisyyden ajatuksen uudelleenheräämistä. Haaveita ja aivan konkreettisia tekojakin, joiden taustalla on ajatus palata takaisin oikeiden ihmisten pariin. Laskeutua melko pitkälle ehtineestä yksilökeskeisyydestä takaisin perusasioiden ja todellisessa elämässä merkityksellisten asioiden äärelle. Ihmiseksi ihmisten joukkoon. Mielelläni kuulen ajatuksiasi näihin asioihin liittyen, joten kirjoita ihmeessä kommentteihin, onko tämä sittenkään ”only in Impiö” -juttu? Itse asiassa olisi kyllä mahtavaa kuulla, jos maailma olisi tässä suhteessa hieman palaamassa takaisinpäin.

Kiitollisuudesta monta kertaa jo melkein pökertynyt

Tintti