Hiljaisuudesta

27.4.2026

Kaupungista pikkukylälle – ja erityisesti vanhaan taloon – muuttamisessa hiljaisuus on yksi minulle tärkeimmistä asioista. On kuitenkin mielestäni aiheellista hieman tarkentaa, mitä minä ajattelen hiljaisuuden olevan. Hieman sivusinkin asiaa ensimmäisessä blogikirjoituksessani.

Olen elämäni aikana asunut hyvin erilaisissa äänimaisemissa. Vietin lapsuuteni Etelä-Karjalan Joutsenossa. Postitoimipaikan nimi, Rauha, on oikein kuvaava sana asuinalueelle, joka asettuu Saimaan rannan suuntaisesti vehreän luonnon keskelle. Mutta myös itäradan ja Valtatie 6:n väliin. Ihminen tottuu siihen, että aikataulun mukaan ohi kiitävät matkustajajunat ja hitaammin jyristelevät tavarajunat kulkevat 200 metrin päässä kotitalosta. Tärisyttelevät tannerta ja vähän ikkunoitakin ja vitriinikaapin laseja. Kutostieltä kuuluvaan tasaiseen huminaan ei paikallinen kiinnitä huomiota.

Kaupunkikeskustassakin ehdin hetken asua ennen Impiöön muuttoa. Oulun ruutukaava-alueella, Aleksanterinkadun erään valoristeyksen kohdalla, äänimaisema oli sen verran raju, että siihen en oikein itse enää uskoisi tottuvani. Erityisesti kesäiltojen bassonjytke ja valojen vaihtumista ennakoiva moottoripyörän kaasuttelu mahdollisimman näyttävän ja äänekkään liikkeellelähdön varmistamiseksi alkoi hieman häiritä, erityisesti kun makuuhuone oli juuri risteyksen puolella ja kesän kuumuus pakotti pitämään tuuletusikkunan auki.

Mattilan talossa kun istahtaa alas ja antaa itselleen luvan rentoutua, alkaa aistia hiljaisuuden äänet. Kyllä, luit aivan oikein. Hiljaisuus ei tarkoita äänettömyyttä. Ennen kuin aloin tottua, hiljaisuus suorastaan huusi. Kuulin oman kehoni kohinan korvissani. Keittiön kellon naksutuksen. Kuulin sen, mitä ei voinut kuulla. Mattilassa ei ole sähköllä toimivaa ilmanvaihtoa eikä ilmalämpöpumppuja, jotka kuulemma nykyään ovat hyvin hiljaisia. Ehkä ovat, mutta sellaisia ei Mattilassa ole ollut eikä tule. Tästä hiljaisuudesta aion pitää kiinni. Taloni on terve. Hirsiseinät hengittävät, painovoima huolehtii ilmanvaihdosta.

Entäs sitten ulkona? Hiljaisuus on täynnä erilaisia, vaihtelevia ääniä, jotka kuuluvat pienen, mutta eläväisen kylän luonteeseen. Aamuvarhainen lintujen konsertti. Koulubussia odottavien nuorten hiljainen jutustelu. Traktorien jyrinä silloin tällöin. Mopopojat ja kaasuttelun riemu. Pihoillaan puuhaavien ihmisten huutelut. Kesällä laulavat ruohonleikkurit, raivaussahat ja moottorisahat, moottoriveneet ja vesiskootterit. Moottorikelkat ärjähtelevät talvella. Laukausten äänet metsästysaikaan. Jopa basson jytinä silloin tällöin. Lapin lennoston Hornetit. Ystävien, sukulaisten ja lasten iloiset kiljahtelut ja nauru.

Miten ihmeessä tuollaisesta metelistä voi puhua hiljaisuutena? Mielestäni oikeinkin hyvin voi. Jatkuvaa taustamelua ei ole. Äänien välissä on hiljaisuutta. Äänet tulevat – ja menevät.

Saatko kiinni ajatuksestani? Kuulostaako hiljaisuuden määritelmäni loogiselta?

Tintti

nainen seisoo rantavedessä ja katselee iltataivasta
Hiljaisuuden kuuntelemisen ja hengittämisen taito.

0 Kommenttia

Lähetä Kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *